Kirjoitan tätä vajaa kuukausi isän kuoleman jälkeen. Vaikka surua voi tietenkin kokea monen muunkin kuin läheisen menettämisen äärellä, kirjoitan tätä nyt erityisesti kuoleman kokemuksen näkökulmasta. Haluan ehdottomasti myös alleviivata, että kirjoitan tätä kaikkea tietenkin omiin kokemuksiin pohjaten, vaikka tiedän, että moni läheisensä menettänyt on kokenut hyvinkin samankaltaisia asioita.
Oli kyseessä sitten oma tai jonkun toisen kokema suru, on se tunteena monelle tosi haastava. Suru tuntuu tunteena niin raskaalta (jopa sietämättömältä), että huomio suunnataan mieluusti johonkin toisaalle. Surun kokemukseen vaikuttaa hyvin monenlaiset asiat, eikä kaikki esimerkiksi edes koe kaikkia ”perinteisiä” surun vaiheita. Tekstin taustalla ei todellakaan ole syyttävä sormi, vaan vilpitön tahtotila auttaa surun kohtaamisessa. Toivon, että saat tämän myötä uusia näkökulmia suruun ja etenkin siihen, miten voit olla toisen tukena surun keskellä.

Miksi kirjoitan kuolemasta ja surusta?
Kuolema (ja varsinkin suru) on taatusti osa jokaisen elämää jossain vaiheessa. Siksi siitä tulisi myös puhua enemmän. Kuolema on teemana vaikea, vaikka se on väistämättä jokaisella edessä. Paradoksaalisesti kuolemasta puhuminen on lopulta ennen kaikkea elämästä puhumista.
Miksi siis haluan kirjoittaa siitä, miten surevan voisi kohdata? Lainaan Brené Brownin (Atlas of the heart -sarjassa HBO Max:lla) äidiltään saamaa viisasta neuvoa:
“It will be you. Not if but WHEN it is you, and you look up, and someone looks away because you’re in pain, that is the worst loneliness of all.”
Toisin sanoen pois kääntyvä katse on melkoisen kivulias kokemus siinä vaiheessa, kun surun keskellä kaipaisi tukea. Empatian merkitys surevan kohtaamisessa on valtava. Mitä empatia käytännössä on? Se on sen ilmaisemista, että toinen ei ole yksin. Toisen kokemusta ei koskaan voi täysin ymmärtää, mutta voimme kuunnella ja yrittää ymmärtää. Suruakaan ei siis voi (eikä kuulu) ratkaista toisen puolesta. Voit kuitenkin olla vierellä ja kuunnella.
Miten siis kohdata toisen surua? Mietitkö esimerkiksi näitä asioita?
“Entä jos sanon jotain väärää?”
Tapoja kokea surua ja menetystä on yhtä monta, kuin on meitä ihmisiäkin. Onko siis olemassa jokin yksi maaginen kiteytys, jolla voisit jokaista läheisen mennettänyttä lohduttaa? Ei ole. “Otan osaa” tuntuu monesta aivan kammottavalta lauseelta sanoa läheisen menettäneelle. Muistan, miten se ei vielä jokin aika sitten tuntunut millään istuvan omaankaan suuhun. Se tuntui jotenkin aivan liian kolkolta ja tyhjältä.
Todellisuudessa, kun mitkään kauniit sanat ei tilannetta muuta, em. sanat on oikein hyvät. Sydän-emoji ajaa nykyään myös (mun mielestä) lähes saman asian, jos haluat kirjoitetussa muodossa jotain läheisen menettäneelle viestiä. Oon itse kokenut myös sopivaksi rehellisen toteamuksen siitä, ettei tiedä mitä sanoa – ei tiedä nimittäin läheisen menettänytkään. Kyse on niin kokonaisvaltaisesti ravistelevasta voimakkaiden tunteiden sekoituksesta, ettei sanoja kokemukseen meinaa löytyä kokemuksen keskelläkään.
“En tiedä, miten surevan kanssa pitää toimia.” tai “En osaa sanoa mitään ja jäädyn.”
Mitään yhtä oikeaa tapaa ei ole. Luota omaan intuitioon ja jos pystyt, mieti mitä voisit itse vastaavassa tilanteessa kaivata. Pahinta, mitä lopulta voit tehdä, on toisen surun totaalinen sivuuttaminen. Tiedän, että monelle läheisen menettäneelle lämmin katse silmiin, nyökkäys tai käsi olkapäällä on ollut kohdatessa aivan riittävä, eikä sanoja ole edes tarvittu. Niitä sopivia kun ei tosiaan ole. Haluan myös korostaa, että voit aina kysyä esimerkiksi “Miten voisin olla tässä tilanteessa sulle avuksi? Mitä kaipaisit just nyt?” Kysymykset itsessään osoittaa empatiaa (“et ole yksin”) ja saattaa helpottaa toisen oloa kummasti.
“Itkeminen ja suru saa mut tosi vaivautuneeksi.”
Suru on tunteena yksi raskaimmista ja me niin mielellään haluttaisi surun keskeltä äkkiä pois. Tunne on epämiellyttävä ja fyysisestikin voimia vievä. Läheisen menettäneellä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta valita sureako vai ei. Tunteita voi toki padota, mutta mitä läheisemmästä ihmisestä on kyse, menetys iskee vasten kasvoja hyvin todennäköisesti monia kertoja päivässä, vielä pitkänkin ajan päästä.
Jos tämä ajatus pyörii sun mielessä, haastan sua myös pysähtymään ja miettimään miksi. Suru on taatusti osa myös sun elämää jossain vaiheessa, joten on vain viisasta syventää yhteyttä omiin tunteisiin vaikka heti.
“Entä jos en osaa antaa mitään ratkaisuja?”
Ratkaisuja ei ole. Suru on prosessi, joka on käytävä läpi ja siihen kuuluu yksilölliset elementit. Me ollaan tosi usein ratkaisukeskeisiä ja halutaan antaa neuvoja ja ratkaisuja. Kuolema ja suru jos jotkut on elämän elementteinä kuitenkin sellaisia, ettei niitä kuulu ratkoa millään tavalla. Niiden kuuluu antaa elää ja edetä kullekin luontevalla tavalla.
Toki (pieni disclaimer), jos näyttää siltä, että surun prosessointi pitkittyy, saattaa läheisenä olla hyvä pohtia keinoja, jolla prosessointia voisi edesauttaa. Koska kokemus on hyvin yksilöllinen, ei suoria neuvoja ole olemassa. Apua surun käsittelyyn kuitenkin löytyy vaikka kuinka paljon.

Lopuksi: (mun) Top 3 -ajatukset siihen, miten kohdata läheisen menettäneen surua
Kysy
Ennen kuin teet johtopäätöksiä omien oletusten perusteella, kysy millaista tukea sureva kaipaisi. Tuki saattaa olla jonain päivänä ajatusten suuntaamista johonkin aivan muualle siinä missä toisena päivänä on vain tarve itkeä räkä poskella toisen olkapäätä vasten. Moni läheisen menettänyt on kokenut myös muiden odotukset haastaviksi – usein esimerkiksi saatetaan olettaa, että sureva on täysin toimintakyvytön ja itkee sängyn pohjalla viikkotolkulla, vaikka siitä ei useinkaan ole kyse. Siksi kysyminen, tasaisesti vielä pidemmän aikaa, on ehdottomasti aina parempi, kuin asian totaalinen sivuuttaminen
Ole läsnä & ole sanojesi mittainen tyyppi
Läheisen menettänyt elää usein sankan sumun keskellä, jossa muisti ei ehkä pelaa ihan optimaalisella tasolla ja monet arkiset asiat saattaa olla vähän rempallaan (ei todellakaan aina), mutta moni muu asia näyttäytyy kristallinkirkkaana. Tästä puhuin muuten taannoin somessakin, video löytyy instasta Suru-kohokohdasta, jos se kiinnostelee). On helppoa välittää sanallinen osanotto ja ilmoittaa, että on paikalla, jos jotain tarvitaan, mutta lopulta teot on ainoa tapa osoittaa se käytännössä. Omaa elämää ei tietenkään tarvitse pysäyttää toisen surun vuoksi, mutta läsnäolo ja kuunteleminen on lopulta aika pieniä juttuja – isoja ja merkityksellisiä kuitenkin läheisen menettäneelle.
Muista, että läheisen menettäneen elämä on peruuttamattomasti eri tavalla
Vaikka elämä näyttää arjen tasolla rullaavan ennallaan toisinaan hyvin piankin läheisen menetyksen jälkeen, läheisen puuttuminen iskee vasten kasvoja vielä monta kertaa seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana. Ei sitä turhaan sanota, että menetyksen käsittelyn kivuliain vaihe vie noin vuoden, sillä vuoteen kuuluu monet merkkipäivät ja tärkeät hetket, joissa läheisen kokoinen tyhjä paikka tuo surun aallot mukanaan aina uudelleen ja uudelleen. Suru muuttaa ajan saatossa muotoaan, mutta se jää osaksi läheisen menettänyttä aina.
Millaisia ajatuksia postaus sussa nostatti? Kerro kommenteissa tai laita mulle viestiä. <3
<3: Hanne
Ps. Jos tuntuu, että kaipaisit uutta näkökulmaa ja ymmärrystä surun prosessointiin, kurkkaa siinä tapauksessa verkkokaupasta aiheeseen liittyvä miniverkkokurssi! Kokonaisuus sisältää kolme videotallennessa sekä työkirjan – minikurssin luomisen taustalla on ollut vahva ajatus siitä, että juuri näistä tiedoista olisi ollut mulle isosti apua ennen ensimmäistä läheisen menettämisen kokemusta. <3
Kuvat: Pasi Tuike
Kohti omannäköistä elämää – tutustu valmennuksiin